Maria Veitola kirjoittaa Trendi-lehdessä tammikuun 2015 vegaanihaasteeseen osallistumisen ongelmistaan. Kirjoituksen mukaan päällimmäiseksi nousi hänen kokemuksensa menneisyyden anoreksia-muistojen palaamisesta pintaan, kun hän joutui jälleen vuosien jälkeen tarkkailemaan tuotteiden ainesosaluetteloita ja miettimään syömisiään. Veitola päätyy tällä erää määrittelemään vegaaniuden itselleen sopimattomaksi, koska vegaanihaasteen kokeilu ei tehnyt häntä onnelliseksi, vaan päinvastoin: hän kertoo katselleensa ”kituvana” ”nauravaisten työkavereideni lihapatoja” ja lohduttautuneensa ”ajatuksella, että olen heitä parempi ihminen” – ja inhonneensa itseään näiden ajatustensa tähden. Veitola vetää näistä kokemuksistaan johtopäätöksiä, joiden mukaan ”hyvään” pyrkivät elämäntavat ”ruokkivat usein harjoittajissaan itsekeskeisyyttä ja ylimielisyyttä”. Hän lopettaa kirjoituksensa: ”Itse pidän onnellisen elämän avaimina suvaitsevaisuutta, rentoutta, kohtuutta ja huomaavaisuutta sekä itseä että muita kohtaan. Se, että kokee olevansa muiden yläpuolella, ei tee yhtään kauniimmaksi ihmiseksi.”
Kiinnostavasti Veitolan loppukaneetissa suvaitsevaisuus, rentous, kohtuus ja vieläpä onnellinen elämä määrittyvät vegaaniuden vastakohdiksi. Hän tulee siis kirjoituksessaan perustelleeksi vegaaniuden hylkäämistä muun muassa suvaitsevaisuuden mahdollistajana. Koska hän lohduttautui toisten ruokia kadehtiessaan ajatuksella, että on parempi ihminen, vegaanius ruokkii ylimielisyyttä, ja sen vuoksi siihen ei kannata ryhtyä. Suvaitsevaisuuden ja kohtuuden nimissä. Veitola ei ole ensimmäinen, joka toistaa kulttuurisia tarinoita vegaaneista kohtuuden hylkäävinä ääri-ihmisinä. Kirjoituksen jännite ratkeaa lopussa mukavuuden (comfortability) tunteeseen: kirjoittaja saa todistetuksi itselleen ja ehkä joillekin samanmielisille lukijoilleen, että aiempien ruokailutottumusten tuoma mukavuuden tunne kannattaa säilyttää, ja että sen säilyttäminen on jopa eettisempää kuin itsensä kiduttaminen rajaamalla ruokavaliotaan. – Koska suvaitsevaisuus on eettistä, eikö niin, ja vegaani ei voi olla suvaitsevainen.
Vähän yli vuoden vegaanista elämäntapaa harjoitelleena tunnistan osan siitä tunnemaailmasta, jota Veitola on käynyt läpi, mutta vedän toisenlaisia johtopäätöksiä sen syistä ja seuraamuksista. Veitolan tekstistä paistaa yksinäinen yrittäminen eläintuotteita syövien keskuudessa. Se lienee yksilöllistä, kuinka paljon elämän varrella koetut rankat vaiheet, kuten Veitolan kohdalla anoreksia, vaikuttavat yritykseen muuttaa ruokailutottumuksia myöhemmin elämässä. Tunnistan kuitenkin omistakin kokemuksistani alkuvaiheen, jossa en itse ollut vielä tietoinen vegaanihaasteesta, sen tarjoamista ruokavinkeistä ja sen mahdollistamasta tuesta. Ollessani näistä tietämätön, muistan hetkiä, jolloin todella tuntui, että olen yksin maailmassa ja että ”joudun luopumaan kaikesta”, mikäli haluan elää eläinten kohtelun kannalta eettisemmin. (Ruuan merkityksestä ympäristön kannalta en vielä tuolloin ollut tietoinen.) Elämä tuntui kapeutuvan, ja näin jälkeenpäin ajateltuna, taisin olla jopa masentunut. Muutos otti koville.
En kuitenkaan tulkitse, että alkukuukausien raskaus olisi liittynyt vegaaniseen ruokaan tai sen edellyttämään ”luopumiseen” sinänsä, vaan siihen, etten vielä tiennyt, kuinka paljon ihania vegaaneja ja muuten vain vegaanisesti kokkailevia henkilöitä, vegaanisia ruokapaikkoja, vegaanisia ruokareseptejä, ruoka-aineita ja uusia makuja onkaan olemassa. Törmättyäni vihdoin tietoon näistä asioista ja löydettyäni uutta yhteisöllisyyttä, alkoi vegaaninen ruokamaailma näyttää pikemminkin loputtomalta mahdollisuudelta kokea uusia makuja. Nyt minua nolottaa leivos- ja kakkupöytien äärellä, että kuvittelin laihtuvani vegaanisen ruokavalion seurauksena, ja ymmärrän miten on mahdollista, että vegaanille sanotaan, että hän syö liian vähän kasviksia (vrt. Lundqvist 2014, 260). Ajatukset ”luopumisesta” ruuan osalta ovat siirtyneet yhä sivummas, ja viimevuotiset tunteet muuttuneet. Ruokavalio on arkipäiväistynyt niin, ettei se tunnu enää mitenkään erityiseltä.
Veitolan ja muiden tunnepitoisia kokemuksia ei kuitenkaan kannata vähätellä. Ruokailun tunnemaailma ja yhteisöllisyys liittyvät vahvasti kulttuurisiin käsityksiin, arvostuksiin ja ennen kaikkea valtasuhteisin. Kulttuurintutkija ja feministi Sara Ahmed on puhunut ”tunteiden kulttuurisesta politiikasta”, jota voi soveltaa myös ruuan kulttuuristen merkitysten ymmärtämiseen. Ahmedin mukaan tunteita ei tarvitse ymmärtää (joidenkin) psykologien tapaan yksilöllisinä, yksilön kokemusmaailmaan ja tulkintoihin sidottuina asioina. Tunteet kertovat pikemminkin henkilön sijoittumisesta valtasuhteisiin. Mikäli henkilö elää eläintuotteiden syöjien ympäröimänä yhteisössä, jossa niiden syöminen on normi ja keskeinen yhteisöllisyyden rakennusaine, tästä normista eroaminen voi tuottaa monenlaisia tunteita: Häpeää, jos kehtaa ”vaatia” jotain muuta ruokaa kuin mitä on totuttu laittamaan tarjolle. Surua, jos ei enää kutsuta kylään, kun ruuan tarjoaminen on mennyt ”hankalaksi” tai jos jotkut ihmissuhteet jäävät, kun ei halua aiheuttaa hankalia tilanteita muiden ruokapöydissä. Noloutta, jos joutuu kieltäytymään toisen tarjoamasta ruuasta, kun se sisältääkin jotain eläinperäistä ainetta.
Missään yllä mainituista tunteista ei ole kyse ensisijaisesti ruokavaliosta, vaan tunteiden kulttuurisesta politiikasta. Normin noudattaminen tuottaa mukavuuden tunnetta – juuri sitä mihin Veitolan vegaanihaastetarina päättyy. Eläintuotteiden syöminen voi tuntua kohtuulliselta ja rennolta vain siksi, että se on yhteiskunnassamme normi. Ja normeja ylläpidetään nimenomaan tekemällä eroa muihin, määrittelemällä eri tavalla toimivat toiset ääri-ihmisiksi, jotka ovat hankalia, vaativia ja nipoja. Ja pahimmassa tapauksessa ylimielisiä ja suvaitsemattomia, kun ei normiruoka kelpaa. Olennaista on, että tällä ajatusliikkeellä valtasuhteet häviävät näkyvistä: kun ongelma paikannetaan ihmisyksilöihin ja näiden oletettuihin ominaisuuksiin, häviävät näkyvistä ihmisten ja muiden eläinten väliset valtasuhteet sekä näiden valtasuhteiden ylläpitämisen keinot, joissa valtasuhteita kritisoivat vaiennetaan muun muassa psykologisoinnin avulla. Veitolan kommentti siitä, että ”(u)sein ehdottomuus onkin tapa paeta omia ongelmia” on tyyppiesimerkki tällaisesta psykologisoinnista.
Sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvän normatiivisuuden alueella psykologisointi on historiallisesti tuttu keino. Homojen psykologisoinnista päästiin ainakin sairausluokituksesta poistamisen merkityksessä 1980-luvun alussa, mutta sukupuolen juridista korjausta haluavien diagnosointi psyykkisesti sairaiksi jatkuu edelleen. Harva se päivä saa lukea lehdestä feministien haukkumista hankaliksi, katkeriksi ja muutenkin ikäviksi ihmisiksi. ”Feminist killjoy” on käsite – ikävät ihmiset tulevat ja tappavat muiden ilon ja rennon olon kritiikillään. Puhumattakaan anarkisteista ja eläinoikeusaktivisteista, joita pitäisi lähestulkoon pelätä. Vappumarssikin vaatii lukumäärältään enemmän kypäräpäisiä poliiseja kuin anarkisteja. Ja edelleen, rasismin vastustaminen määritellään henkilökohtaiseksi ”loukkaantumiseksi” eikä niinkään valtasuhteiden oikeutetuksi kyseenalaistamiseksi, kuten Maria Abdulkarim kritisoi. Kaikissa näissä on kyse tunteiden kulttuurisesta politiikasta: normeja kyseenalaistavat ryhmät määritellään pelottaviksi, ja valtasuhteiden esiin nostaminen ja kritisoiminen vaiennetaan kutsumalla sitä loukkaantumiseksi ja ilon pilaamiseksi. Tällaisen kulttuurisen normatiivisuuden puitteissa ei ole yllättävää, että eläintuotteiden väliin jättäminen ruokavaliossa ja muussa elämässä voi tulla määriteltyä psyykkiseksi ongelmaksi tai sen oireeksi.
Entä sitten onnellisuus, jonka Veitola nosti esiin? Voiko vegaani olla onnellinen? Vaikka vegaaniset herkut epäilemättä tekevät minut ja monet muut onnellisiksi – ruokahan onnellisuuden tekee, eikö niin – vegaanihaasteen pointtina ei kuitenkaan ole onnellisuus. Siksi Veitolan tarinan lopetus onnellisen elämän avaimiin menee ohi vegaanihaasteen pointin. Vegaanihaaste on ennen kaikkea haaste tuotantoeläinten ja ympäristön kannalta tuhoisan elämisen ja syömisen normin kyseenalaistamiseen. Jos onnellisuus on sitä, että seuraa joidenkin ihmisten tai muiden eläinten kannalta haitallisia normeja kyseenalaistamatta niitä, mikä on sellaisen onnellisuuden arvo? Miksi haluaisimme nauttia seksismistä, trans- tai homofobiasta, rasismista tai spesismistä? Vaikka niiden välttäminen ja niistä poisopetteleminen voi tuntua hankalalta ikuisuusprosessilta, niin onko tämä hankaluus syy jatkaa nauttimista etuoikeutetusta asemastamme ja pitää yllä valtasuhteiden kyseenalaistajien psykologisointia? Sara Ahmedia mukaillen, kannatan mieluummin ilonpilaamista, jos valtasuhteiden kyseenalaistaminen sitä vaatii.
Viittaukset:
Abdulkarim, Maria 2015. Oikeus loukata? Kirkko & kaupunki 2.3.2015.
Ahmed, Sara 2004: The Cultural Politics of Emotion. Edinburgh: Edinburgh University Press.
Lundqvist, Eveliina 2014: Salainen päiväkirja eläintiloilta. Helsinki: Into.
Veitola, Maria 2015: Trendi-lehti, sivu 17.
Syömisen ja ruuantuotannon ympäristövaikutuksista argumentoi esimerkiksi seuraava:
Oppenlander, Richard 2013: Food Choice and Sustainability. Minneapolis: Publish Green.
Murkinaa ja murinaa 